Noin ilmoitin ystävieni kauhuksi ja yllätykseksi. Takana melkein 15 vuotta Helsinkiä; Helsinkiä, jota edelleen rakastan ja silti palaan kotikonnuille Sonkajärvelle. 

Ihan itse halusin muuttaa ja ihan yksin tulin. Sitä ”miksi” -sanaa täällä pienessä pitäjässä kaikki miettii!  Ei ollut Helsingissä sen suurempia ongelmia kuin muillakaan 43-vuotiailla itsekseen elävillä naisihmisillä. Mutta oli se Stadin syke. Stadin rytmi, tunnelma ja hulina.

Miten stadilaistunut vanhapiika pärjää Sonkajärven perämetsässä? Tiedättekö ystävät, sehän on selkärangassa!

Siis näin kuvittelin, kun tämän muuttopäätöksen tehdä rusautin saatuani työpaikan läheisestä pitäjästä. Ihan yksinkertaista on muuttaa, eihän siinä.  Tavarat siirtää ja siellä sitten ollaan. Tuttu paikka kuitenkin; ensimmäiset kuusi vuotta tämä talo oli kotini ja nyt taas 36 vuoden jälkeen sama uuni lämmittää. Ihan helppoa!! 

Muutoksia: mummua ei, sisävessa on. Ainiin. Kuka sitä uunia lämmittää?? Ja mites ne lumityöt tehdään? 

Vastaukset noihin kysymyksiin ovat selvinneet yksi kerrallaan. Suurimman osan teen itse, tosin tutuin apuvoimin. Tähän ihmiskokeiluun on onni ja autuus saada oppaakseen omat vanhempansa ja kummitätinsä ja -setänsä. Tiedättekö, joka käänteessä saa arvokkaita neuvoja ja apua. Pyytämättä ja aivan yllätyksenä välillä. Esimerkiksi aamulla, kun kuuden aikoihin naamaansa oikoen juoksee lumitöihin, pitää hieroa kolme kertaa silmiä, koska lumityöt on jo tehty ja auto puhdistettu. On aamuja, jolloin se on myös lämmitetty.  Sitten, kun väsyneenä tulee töistänsä, soitetaan: ”Aja suoraan pihhaan, oon tehny karjalanpaistia.” Muita tapoja, joita täällä bruukataan noudattaa on se, että saunanuunissa on aina puut valmiina seuraavaa sytyttäjää varten. Toisen piha aurataan ennen kuin ehtivät herätä. Naapurin posti tuodaan samalla kuin oma. Kun lähdetään kauppaan, soitetaan naapurin Elsalle: ”Lähetkö mukkaan?”

Kysyykö joku vielä, että miksi tulin? Minä kaipasin tätä. Tunnelmaa ja rytmiä. Tein kaikkeni, etten olisi kaivannut. Sitten se tuli. Tunne, että pitää palata. Yksiöön koteloitumisen sijaan saan täällä olla osa suurempaa kokonaisuutta ja samalla auttaa, sekä kuunnella minulle niin tärkeitä ihmisiä. Vuosien poissaolemisen jälkeen hiljaisuus, lumisateen ääni, tähtitaivas ja uunissa ritisevä tuli ovat kummallisen tuttuja. Ihastellen niitä korvat kuuntelevat ja silmät katselevat, mutta solu muistuttaa, että tämän sinä olet kuullut tai tuntenut aiemmin.  

Syy muuttamiseen tulee siis sisältä. Olo, että pitää keskittyä olennaiseen, nähdä enemmän ja kuulla paremmin. Opetella olemaan läsnä. Kuunnella sitä, mikä sisällä kaikuu, huutaa tai narisee. Ihan pieni perheen kaipuu ehkä myös vaikuttaa tähän. Mikä sen helpompaa kuin palata takaisin äitinsä ja isänsä lähelle? Kokeilkaa! 

Kaupunkivuosina oli kaipuu tähän aitoon yhteisöllisyyteen. Että itse on välillä se, joka kantaa ne saunapuut ja paistaa paistin, tuo toisen posti ja tekee lumityöt. Auttaminen on osallisuutta ja tekeminen toisen eteen on myös sitä läsnäolemista. Stadissa asiat bruukkasivat olla niin tuotettuina ja valmiina, että sitä melkein unohti, miten arvokasta on se, että toinen sinulle vasiten tekee. Hulinassa ja sykkeessä tarttumapinta jää usein niin kaposeksi, ettei aina ehdi arvottaa kaikkia kohtaamisia ja tapahtumia tosissaan. Tuossa yksi päivä ihmettelin isälleni puunkantotelineen puutetta. Ilta hämärtyi ja pihaan ajoi auto. Paniikissa vedin ilkosillani nuttua niskaan; kotona pakkaa olla lämmin, kun sitä uunia lämmitin. Avasin oven ja meijän isä seisoo siellä puunkantoteline käsissään. Hän oli sen tehnyt sitten, kun kuulema pyysin. 

Muistutus itselle: Täällä otetaan toisissaan, joten ota tosissaan!

Hanna-Mari Raatikainen

Kirjoittaja on stadilaistunut vanhapiika, joka on palannut Stadin sykkeestä Sonkajärven hiljaisen tähtitaivaan alle. Kirjoittaja työskentelee yksikönpäällikkönä Hoitokoti Suistamossa Iisalmessa.